Syksy oli naiselle hyvin lohdullista aikaa.
Varsinkin ne aamut kun lumikuningatar helisytti helmojaan.
Maassa olevat lehdet rapsahtivat kenkien alla
jääkiteiden pysäyttävän kylmä kauneus vangitsi sulaa.
Vielä saattoi nähdä sitkeimmän lehtien punan taistelevan,
yksittäisten pensaiden uhittelevan talven tarjonnalle.
Ilmakin oli kireää,luonto mitteli voimiaan kuten joka vuosi.
Talven tuoma kaivattu lepo lopulta voitti syksyn uhittelun.
Nainen sai suoniinsa jotain ylimääräistä virtaa kaikesta tästä
jäätyneiden heinien taipuilusta kristallinkirkkaalle hyhmälle,
syyssateen kirpeistä piskoista poskillensa.
Tulevan talven lupaukset odottivat noukkijaansa.
Joka syksy hän käveli päämäärättömästi.
Toivoi jostain löytyvän polun salaiseen maahan,
lapsenuskoinen odotus virkisti jokaista askelta viimaisilla poluilla.
Joka syksy hän toivoi entistä kiivaammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.