Vanha nainen

Kotona pakkasi laatikon visusti laukunpohjalle.
Silloin kun muutti,palveluasuntoon.
Sukulaiset päsmensivät;
älä nyt kaikkea vanhaa roinaa
ei sinne mahdu kuin tarpeellinen
mitä sinä tuolla muka teet
mihin sinä tuota tarvit?

Kaikki se oli hänen omaa,vanha oli hän itsekin.
Turha sitä on vanhaksi roinaksi haukkua,
rakkautta täynnä moni esine
sinne jäivät,omaan kotiin.
Entiseen kotiin,sitä jo kai tyhjensivät.
Muka vanhasta roinasta.

Mutta laatikon hän piilossa kuljetti.
Olkoon vanha,muille roskaa.
Hänelle se oli kauneinta maailmassa
jota tavara olla saattoi.
Avasi lipaston ylälaatikon iltasella
kun mieleen hiipi muistoja vyörymällä.
Tai kun ikävä kaiversi vanhaa haurasta sielua.

Laatikko jo hieman kärsinyt ajan saatossa,
niin olen itsekin,hymähti vanha nainen.
Kuin vanhanajan suklaarasia,irtokantinen.
Vaalean paksun pahvikuorensa alla säilöi muistoa.
Kannen nostettuaan rapisteli ohuen silkkipaperin auki,
hieman rypistynyt,hellästi käsitelty.

Silkkipaperin taitteiden takaa pilkotti kuultavan kauniina
yhä niin uudenveroisena,herkkien pitsien koristamana.
Lohenpunainen aluspaita,siloista silkkiä.
Miten ihanalta sen pinta edelleen tuntui
vaikka kädet jo elämästä kopertuneet
iho kimmoisuutaan menettänyt.
Oli silkin silitys kuin rakkaimman ihoa hyväilisi.

Tätä iloa hän ei itseltään antaisi viedä,
tämä vanha roska ja turhamainen tilanviejä
seuraisi matkassa mieluusti loppuun asti.
Paidan oli ostanut omilla ompelupalkoillaan,
kauan pennejä säästi,laittoi salavihkaa syrjään.
Jos kaikkensa oli muille antanut,eikä liioin apuja pyydellyt
niin oli hän silkkipaitansa silityksen nyt ansainnut.