Työssä parasta oli tilipäivä.
Työ itsessään oli tahkoamista,
samoja kuvioita,vähän mausteita vaihdellen.
Ei mitään älykkyyden testausta,
mutta hetkessä piti olla ja hymyn huulilla.
Ja se jälkimmäinen oli vaikeaa.
Hymyily oli äärimmäinen ponnistus
ainakin hänelle joka nurkassa ihan hiljaa.
Jouduttuaan estradille joutui tunnemyrskyyn,
kun pitikin olla puhelias ja herttainen.
Ei perusluonteeseen kuuluvia ominaisuuksia.
Kaikkeahan tekee hetken,
on vaikka seipään nokassa.
Se oli vähän kuin asettui vapaaehtoisesti naulojen päälle makaamaan,
tiesi miten piti toimia mutta ei se helppoa ollut.
Hitunenkin pieleen ja kipu oli kova.
Ei sentään verta mutta kyyneleitä jonkin verran.
On niin paljon luontevampaa istua hämärässä nurkassa ja katsella.
Ei olla valossa ja osallistua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.