Tavallinen päivä

Ei päässyt irti.
Vaikka kuinka rimpuili ja yritti karistaa.
Siinä se lepäsi,
mielen päällä, hartioilla.

Se oli kuin jokin tauti,
Eikä sitä voinut hoitaa pois.
Se kalvoi ja söi sielua.
Kirveli silmäkulmissa
Ahdisti mustassa sydämessä.

Häpeä.
Ainainen häpeä itsestä.
Se sai katseen alas.
Pienenkin ilon katoamaan.
Ei ollut oikeutta tuntea mielihyvää,
kun oli ruma ja vastenmielinen.

Iltaisin oli hyvä käpertyä peiton mutkaan
Päättää pyhästi että huomenna,
Huomenna minä  nauran.
Unohdan, suodatan epävarmuuteni
Olen ylpeästi minä ja nauran.
Katson silmiin ja unohdan pahan olon.

Huomista ei tule.

Minä häpeän ja käperryn.