Istun työpaikan aamukahvipöydässä.
Minulla on mukillinen kahvia,ei muuta.
Kuuntelen muiden keskustelua,
osallistun, harvakseltaan.
Päässäni on auki kolme radiokanavaa,
kuulen tv-ohjelmia,pätkiä sieltä täältä.
Päässäni on auki monta muistoa,
tunnen samaan aikaan iloa,häpeää.
Olen purskahtamaisillani nauruun
jos kohta itkuun.
Pohdin yhdessä lohkossa lasten asioita,
toisessa laskujenmaksuongelmia.
Kolmannessa askartelen korttia,
neljännessä teen kauppalistaa.
Ja kaikki ne kymmenet muut.
Se sulautuvat isoksi kakofonian sinfoniaksi,
ne pauhaavat,vaativat kukin huomiota.
Ne hiljenevät vain auetakseen uudelleen.
Pahat puheet kuuluvat aina vaan,
hyviä ei taida olla muistilokeroissa.
Minä muistan pahat sanat, piiskaavat lauseet.
Hyvät painuvat unohduksiin,
vai eikö niitä sitten edes ollutkaan.
Toisaalla minä muistelen ihmisiä,
tulevat mieleeni sieltä ja täältä.
Jossain värissä on joku,
jossain tuoksussa toinen.
Kirjan kannesta kurkistaa joku, kaukaa menneestä.
Sellaista se on, arki tässä päässä.
kaoottista, vaan ei muutenkaan osaa.
Eihän siitä voi kelleen puhua,
muutenkin pitävät outona ja joukkoon sopimattomana.
Siksi minä menenkin herkästi nurkkaan,
hämärään ihan yksin.
Ja uskokaa pois, minä näen teidät.
Ihan sama mitä sanotte,
minä näen mitä te teette.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.