Rakettien värikajossa alkoi itkeä,
kyyneleet olivat suuria ja kuumia.
Niiden suolaisuus kirpaisi.
Oli väsyneenäkin jaksanut,
oli tehnyt ja yrittänyt.
Harva huomioi,
harvempi piti yhteyttä.
Oli tottunut yksinäiseen arkeensa.
Mitään ei toivonut kuin hetken rauhaa,
maailmalta joka ojenteli vaativia luisia sormiaan,
irvisteli ilkkuen häviäjälle,
halusi lyödä sitä päin naamaa,
saada sen perääntymään peloissaan.
Näyttää sille ettei ole vielä kadonnut,
ei sieluaan hukannut
ei olemassa ololta hiipunut.
Halusi onnistua,
onnistua omassa elämässään.
Olemalla oma itsensä.
Ilman että antaisi muiden talloa,
nujertaa ja pilkata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.